Aiheesta kuin aiheesta

Onnellisuus - yhteen sanaan kiteytyy oikeastaan kaikki mihin elämässä tähdätään. Ihmisen elämä on hyvää, kun hän on onnellinen - mutta mitä oikeastaan on onnellisuus tai onni? Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Nautinto? Mitä sitten on nautinto..? Usein sanasta nautinto tulee mieleen fyysinen nautinto, fyysisten tarpeiden tyydyttäminen. Syöminen, nukkuminen, päihteiden käyttö, seksi, ym. antavat nautintoa. Buddhalaisuus (jos oikein olen ymmärtänyt) toteaa, että elämä on kärsimystä ja nautinto on yksinkertaisesti elottomuutta. Kun ei ole nälkä, ei kärsi nälästä ja niinollen on niin onnellinen kuin olla voi. Onnellisuutta ei tietynlaisella plus-miinus-akselilla voi kuvata niin, että ihminen on onnellisena nollan yläpuolella ja onnettomana sen alapuolella. On vain nolla - ja sen alapuolella. Nautinto, onnellisuus ei mielestäni kuitenkaan ole tyhjyyttä, kärsimyksen olemattomuutta, vaan pikemminkin kyse on prosessista kun kärsimys vähenee, helpotuksesta. Ajatellaanpa vaikka että on nälkäinen ja saa eteensä herkullisen aterian. Nälkä on kärsimystä, mutta todellinen nautintohan liittyy sitä seuraavaan syömiseen itseensä, siihen kun pääsee ‘lyömään’ äkillisesti jo pitkään vaivannutta nälkää vasten täysillä syömällä ruokaa. Ne hetket, kun aloittaa syömisen ovat nautinnollisimpia. Eivät ihmiset jälkeenpäin kylläisenä ajattele, että “Tämä on sitten sitä mitä olen odottanut”, vaan syödessään. Kylläisyys on sitä että jatkuvasti edellämainitun 0-akselin alapuolella salamoiva käyrä tasaantuu. Ei ole merkittävää laskua tai nousua, vain suora viiva. Sitä on tyhjyys. Nautinto on sitä, kun käyrä äkillisesti hyppää ylös ja varsinainen kärsimys sitä kun se lähtee jyrkkään laskuun. Onhan kehitysmaiden köyhillä lapsillakin omat onnelliset ja onnettomat hetkensä, vaikka “onnen” absoluuttinen määrä olisikin hyvin pieni verrattuna siihen mikä esim. minulla on. Eli ei, Buddha, onni ei ole tyhjyyttä. Onni syntyy siitä että ihmisen mielialat vuoristoradan tavoin käyvät alhaalla ja ylhäällä, luoden tietynlaisen kontrastin toisiinsa. Sitä on eläminen. Eihän kristittyjen paratiisikaan ole sitä että koskaan ei ole nälkä, vaan että ympärillä on täysi puutarha täynnä mitä mehukkaimpia hedelmiä. Pitää toki muistaa että onnellisuus on sinällään paljon muutakin kuin vain fyysisten tarpeiden tyydyttämistä - mutta päteehän sama omalla tavallaan myös ihmisen henkisiin tarpeisiin, esim. seuran tarpeeseen. Ihmiset joutuvat myös olemaan yksin - seuran tarve ei tietenkään ole yhtä yksiselitteinen asia kuin ruoan tarve, yksin oleminenkin on usein nautinnollista - mutta teoriassa, niin, ihmiset joutuvat myös olemaan yksin, ja siksi heistä on mukavaa nähdä muita ihmisiä tämän yksinäisyyden jälkeen. Ihmiset odottavat innolla sitä että pääsevät vaikkapa tapaamaan heille tärkeitä ihmisiä pitkän ajan jälkeen, mutta jollekulle jolle samaisten ihmisten läsnäolo on arkipäivää, ilo ei ole yhtä mittava. Tähän punoutuu vanha sanonta: tietyn asian arvoa ei voi ymmärtää, ennen kuin menettää sen.

Nyt on sunnuntai, ja kello on hieman yli kymmenen illalla. Edessäni on matematiikan oppikirja, ja sen vieressä samaiselle oppiaineelle tarkoitettu ruutuvihko. Huomiseksi minun tulisi tehdä useampi tehtävä kirjasta, mutta jostain syystä kaikki muu tuntuu paljon mielenkiintoisemmalta. Jopa ajatus huoneen siivoamisesta tuntuu mielessäni houkuttelevammalta kuin näiden kenties helppojenkin tehtävien ratkominen. Tiedän myös, että heti jos ja kun olen tehnyt tehtävät, jälleen kaikesta “muusta” katoaa se hohto ja innokkuus. Mistähän johtuu, että vaistonvaraisesti tuntuu aina miellyttävämmältä tehdä asioita joita ei tarvitsisi tehdä, siinä missä se mitä tulisi tehdä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Usein koeviikkojen jälkeen, tai vaikkapa heti koepäivänä kun istuu kelmeän kellertävästi valaistussa koululuokassa ja eteen lykätään yllättävän vaikeaselkoinen tehtäväpaperi, sitä heti ikäänkuin napsahtaa hereille tästä transsista ja kysyy itseltään kerta toisensa jälkeen, miksei aikanaan tehnyt sitä mitä piti tehdä. Minuuttikin oppimisen parissa tuntuu uskomattoman arvokkaalta. Sitten intoa opiskeluun löytyy - mutta on jo liian myöhäistä. Onko kyse kenties jonkinlaisesta itsetuhoisuudesta, tai mielen kapinoinnista auktoriteetteja vastaan..? Ajatellaanpa minuakin; minun on jo aikoja pitänyt tehdä nämä pirulliset matematiikantehtävät, mutta sen sijaan nytkin olen käyttänyt huomattavan määrän aikaa blogin kirjoittamiseen. Tiedän, että kukaan tuskin lukee tätä merkintää ja että kuten jo aiemmin mainitsin, heti kun saan nämä erilaiset velvollisuudet pois päiväjärjestyksestä, jokin turhanpäiväinen blogi ei voisi vähempää kiinnostaa. Olen useamminkin miettinyt, kuinka hienoa olisi jos voisi kontrolloida täysin kehonsa toimintaa, säädellä tietoisesti mitä hormonia tai kemikaalia erittyy minäkin aikana ja kuinka kipua aistivat hermot tai ruoansulatus toimivat. Voisiko se olla evoluution seuraavia askelia? Ihminen joka todella voi hallita itse kehoaan tasolla jota vielä emme ymmärrä. Ehkäpä osa ihmisluontoa on tietty kehon yliote mielestä, olemme ikäänkuin vankeja omassa kehossamme, kuskeja autoissa. Voimme kyllä painaa kaasua ja kääntää rattia, mutta koneet eivät aina tottele. Nyt lienee aika karistaa moiset syvällisyydet ja paneutua viimein näihin koulutöihin… tai sitten vaikka pelata pari erää Call Of Dutya. Jälkimmäinen vaihtoehto vaikuttaisi huomattavasti houkuttelevammalta.